Pau­lii­na Ruis­nie­mi

LA­VIA

Huuh­ka­jan­vuo­ren ke­sä­te­at­te­ri­po­ru­kan har­joi­tuk­set ovat hy­väl­lä mal­lil­la. Hei­nä­kuus­sa al­ka­van Mie­len­sä­pa­hoit­ta­jan mi­niä -näy­tel­män työ­ryh­män lop­pu­ki­ri al­kaa koh­ta. Ikaa­li­sis­sa asu­va oh­jaa­ja Jari Hil­tu­nen on oh­jan­nut jo yli 60 näy­tel­mää, ja on nyt en­sim­mäis­tä ker­taa La­vi­an nuo­ri­so­seu­ran hom­mis­sa Huuh­ka­jan­vuo­rel­la. Hän ker­too, et­tä tu­los­sa on ke­peä ko­me­dia.

– Näy­tel­mäs­sä teh­dään maa­kaup­po­ja ve­nä­läis­ten kans­sa, mut­ta tä­män päi­vän uu­ti­siin se ei lii­ty. Pi­tää muis­taa, et­tä se on sen ajan tuo­tos, jos­sa se on kir­joi­tet­tu. Jo­kai­sel­la kat­so­jal­la tie­ten­kin syn­tyy oma tul­kin­tan­sa, Hil­tu­nen miet­tii.

La­vas­tei­ta ra­ken­nel­laan myös ko­vaa vauh­tia. Eri­lai­sia sei­nä­e­le­ment­te­jä teh­dään muun mu­as­sa sa­hal­ta yli jää­neis­tä pie­nois­ta, joi­ta on saa­tu lah­joi­tuk­se­na Kuu­si­ran­nan sa­hal­ta.

– Kos­ka har­ras­ta­ja­te­at­te­reil­la ei ole pal­joa ra­haa, pi­tää käyt­tää mie­li­ku­vi­tus­ta. Näyt­tä­mö­rat­kai­sut ei­vät tule ole­maan ihan pe­rin­tei­siä, oh­jaa­ja pal­jas­taa.

Hil­tu­nen pi­tää työs­sään voi­mak­kais­ta roo­leis­ta. La­vi­an näyt­te­li­jä­po­ru­kan kans­sa hah­mo­jen ra­ken­ta­mi­nen on aloi­tet­tu jo tal­vel­la.

Näy­tel­män pää­o­sis­sa näh­dään Huuh­ka­jan­vuo­rel­ta tu­tut Veli-Juk­ka Heik­ki­lä ja Ilo­na Lam­pi­lah­ti. Ko­ke­nut kon­ka­ri on myös Sir­pa Aal­to­nen, joka esiin­tyi La­vi­an tal­vi­te­at­te­ris­sa. Sa­mas­sa näy­tel­mäs­sä de­by­toi Ju­lia Pel­to­vir­ta­kin. En­si­ker­ta­lai­sia ovat tup­la­roo­lin te­ke­vä Jon­ne Aho­ran­ta sekä po­ru­kan nuo­rim­mat vah­vis­tuk­set Sofia Pel­to­vir­ta, Vil­le Toi­vo­nen ja Lyy­ti Levo.

– Näy­tel­mäs­sä oli vain kak­si lap­si­roo­lia, mut­ta sii­hen ra­ken­net­tiin kak­si li­sää. Li­säk­si lap­set toi­mi­vat tek­ni­se­nä hen­ki­lö­kun­ta­na, esi­mer­kik­si vaih­ta­vat liik­ku­via la­vas­tei­ta, Hil­tu­nen ker­too.

Yk­si esi­tyk­sen nuo­ri­so­lai­sis­ta on Rii­hos­sa asu­va kym­men­vuo­ti­as Lyy­ti Levo. Hä­nen äi­tin­sä An­ni Kan­gas­maa ker­too, et­tä Lyy­ti on hy­vin pie­nes­tä pi­tä­en muis­ta­nut hel­pos­ti lau­lu­jen sa­no­ja ja tois­ta­nut koh­tauk­sia tv-sar­jois­ta. Tai­pu­mus­ta esiin­ty­mi­seen on siis nä­ky­nyt ihan pie­nes­tä pi­tä­en. Vii­me ke­sä­nä Levo osal­lis­tui kult­tuu­ri­ta­lo An­nik­sel­la jär­jes­te­tyl­le vii­kon mit­tai­sel­le te­at­te­ri­lei­ril­le.

– Sain siel­tä en­sim­mäi­sen ka­ve­rin jo en­nen kuin pääs­tiin oves­ta si­sään, Levo ker­too.

Näyt­te­le­mi­sen li­säk­si Lyy­ti Levo myös lau­laa mie­lel­lään. Hän oli mu­ka­na kou­lun bän­dis­sä, ja esit­ti ke­vääl­lä Tai­tei­den tors­tai -ta­pah­tu­mas­sa ys­tä­vän­sä kans­sa pe­ru­na­lau­lun, jon­ka ys­tä­vä oli sä­vel­tä­nyt ja sa­noit­ta­nut. Li­säk­si hän lau­sui aja­tuk­si­aan omas­sa esi­tyk­ses­sään. Ei­kö esiin­ty­mi­nen jän­ni­tä?

– Jän­nit­tää. Kaik­ki jän­nit­tää. An­nik­sel­la mei­na­sin pyör­tyä en­nen esi­tys­tä, Levo pal­jas­taa.

Roh­keus kui­ten­kin voit­taa. An­nik­sen lei­ri kut­suu tä­nä­kin vuon­na, ja Huuh­ka­jan­vuo­ren har­joi­tuk­set pi­tä­vät kii­rei­se­nä. Esi­tys­kau­si al­kaa hei­nä­kuun puo­les­sa vä­lis­sä. Näy­tel­män pää­o­sien esit­tä­jät ovat luon­nol­li­ses­ti eni­ten ää­nes­sä, mut­ta myös si­vu­roo­lei­hin on pa­nos­tet­ty. Lyy­ti Le­vol­la on la­val­la oma per­soo­nan­sa.

– Minä olen jo­kin punk­ka­ri­tyyp­pi, joka mäs­syt­tää purk­kaa. Mi­nul­la on rep­liik­ke­jä­kin, mut­ta ne ei­vät ole ko­vin pit­kiä, Levo ker­too.

Hän ei kui­ten­kaan kai­paa isom­paa roo­lia.

– Vuo­ro­sa­no­jen opet­te­lu on stres­saa­vaa. Mul­la on ru­si­nan muis­ti, Levo loh­kai­see.

Taus­tal­la isä Paa­vo Levo purs­kah­taa nau­ruun.

– No en minä muis­ta mi­tään olen­nais­ta, mut­ta kai­ken tur­han­päi­väi­sen, Lyy­ti Levo tar­ken­taa.

Tu­los­sa on ty­tön mu­kaan hu­vit­ta­va näy­tel­mä. La­val­la ta­pah­tuu kai­ken­lais­ta kum­mal­lis­ta.

– Vil­leä tuu­pa­taan nok­ka­kär­ryis­sä ja sit­ten se on niin kuin jo­kin trak­to­ri, Levo ker­too.

Näyt­te­li­jä­nu­ran jat­kos­ta Levo ei osaa vie­lä sa­noa mi­tään. Esiin­ty­mi­nen on mu­ka­vaa, ja sii­tä voi­si teh­dä uran­kin. Tu­le­vai­suus on kui­ten­kin vie­lä avoin.