Noin 2400 vuot­ta sit­ten jo Sok­ra­teen ai­ka­na näh­tiin, et­tä nuo­ri­so on huo­no­käy­tök­sis­tä, ra­kas­taa vain luk­sus­ta ei­kä kun­ni­oi­ta auk­to­ri­teet­te­ja.

Meno ei yh­tään ole kum­men­tu­nut sen jäl­keen­kään. Nuo­rien Ju­ko­lan vel­jek­sien oli­si suo­nut ot­ta­van jo vas­tuu­ta maa­il­man mur­heis­ta, mut­ta kaik­kea muu­ta. Up­pi­nis­kai­ses­ti kiel­täy­tyi­vät opis­ke­luis­ta, pii­lou­tui­vat Im­pi­vaa­raan ja käyt­ti­vät ai­kan­sa kaik­keen muu­hun, ei niin tär­ke­ään.

1800- lu­vun lo­pun nuo­ri­so tuh­la­si ai­kaan­sa lu­ke­mal­la kir­jo­ja. Ny­ky­ään is­tu­vat pu­he­li­mel­la, mut­ta ei­vät lue kir­jo­ja, vaik­ka pi­täi­si.

So­dan jäl­kei­set lap­set sen­tään jon­kin ver­ran oli­vat ku­ris­sa ja nuh­tees­sa, pe­ri­mä­tie­don mu­kaan, mut­ta ei­vät kui­ten­kaan il­man kart­ta­kep­piä.

Ny­ky­ään not­ku­vat kaup­po­jen pi­has­sa, vaik­ka ei pi­täi­si, ei­vät­kö voi­si ko­tiin­sa men­nä, mut­ta ei kui­ten­kaan si­säl­le, ul­ko­na sil­loin kun au­rin­ko pais­taa. Ajel­kaa vaik­ka mo­poil­la, pait­si ei ko­ti­ka­dul­la, kes­kus­tas­sa, kaup­po­jen pi­hois­sa, ei tie­ten­kään te­ol­li­suu­sa­lu­eil­la ei­kä tois­ten met­sis­sä. Mis­tä sitä ben­sii­ni­ä­kin riit­tää tuo­hon aje­luun. Lii­an lu­jaa, lii­an lä­hel­lä, lii­an hi­taas­ti ja lii­an mon­ta. Mik­si ne tääl­lä taas ovat? Etu­ren­gas äl­köön nous­ko il­maan, sil­lä ei mei­dän­kään mo­pot keu­li­neet sil­loin ai­ka­naan.

Syl­ke­vät, käyt­tä­vät nuus­kaa, tu­pa­koi­vat, töh­ri­vät paik­ko­ja. Mö­ly­ä­vät, val­vo­jat myö­häi­seen ei­vät­kä saa it­se­ään aa­mul­la he­reil­le.

Niin. Tie­dä sitä sit­ten. Osa nuo­ris­ta oi­rei­lee kyl­lä ny­ky­ään­kin. Se näyt­täi­si va­li­tet­ta­vas­ti ole­van li­sään­ty­mään päin. Ku­ten nuor­ten van­hem­mil­la­kin. Mi­nun it­se­ni on vai­kea ison per­heen isä­nä­kään näh­dä, mikä osuus nuor­ten käy­tök­ses­tä on sitä, joka on jat­ku­nut jo vuo­si­tu­han­sia, ja mis­tä pi­täi­si ol­la eri­tyi­sen huo­lis­saan. Kaik­keen pi­tää toki puut­tua: ojen­taa, kas­vat­taa ja kuun­nel­la. Ol­la kär­si­väl­li­nen, las­kea kym­me­neen ja jat­kaa taas ku­ten ihan­teel­li­sen ai­kui­sen tu­li­si jat­kaa. Teh­dä par­haan­sa, ja sen jäl­keen odot­taa ja luot­taa.

Ja kaik­ki al­kaa taas alus­ta en­si vuon­na, kun seu­raa­va ikä­luok­ka tu­lee sa­maan ikään. En­sim­mäis­tä ker­taa hei­dän elä­mäs­sään.

Kaar­lo Pel­to­maa