Eri­tyi­ses­ti nuor­ten al­ko­ho­lin­käyt­tö on vä­hen­ty­nyt, so­si­aa­li­set tai­dot ovat ke­hit­ty­neet, vä­hem­mis­tö­jen oi­keu­det pa­ran­tu­neet ja tur­val­li­suus on li­sään­ty­nyt. Sil­ti ma­sen­nus ja ah­dis­tu­soi­rei­den mää­rä on kas­va­nut, mie­len­ter­veys­pal­ve­lut ruuh­kau­tu­neet ja psy­ko­te­ra­pi­as­sa käy yhä use­am­pi. On­ko taus­tal­la ar­vo­jen muu­tos?Mei­tä ovat tä­hän as­ti oh­jan­neet us­kon­to, työ ja tie­de. Li­säk­si eri­tyi­ses­ti nuo­ruu­teen on kuu­lu­nut tie­tyn­lai­nen ka­pi­na – auk­to­ri­teet­tien ky­see­na­lais­ta­mi­nen. On­ko nuo­ril­ta – ja ai­kui­sil­ta­kin - kom­pas­si hu­kas­sa? Van­hem­mat kes­ki­mää­rin ja ar­ki sii­nä si­vus­sa ovat koh­tuul­li­sen mu­ka­via, väi­tän. Ka­pi­naa ei enää tar­vi­ta ja us­kon­to, työ ja tie­de ei­vät enää oh­jaa­kaan ajat­te­lua. On­ko jos­sain vä­lis­sä unoh­tu­nut, et­tä elä­män ei kuu­lu­kaan ol­la yh­tä hu­vi­puis­toa. Ikä­vät elä­män­ta­pah­tu­mat ja tun­teet kuu­luu elä­mään ja huo­noin­kin olo me­nee ai­ka­naan ohi. Ja mikä tär­kein­tä - ei­kö ih­mi­nen enää koe saa­van­sa rak­kaut­ta?