Ai­na niin odo­tet­tu ja kai­vat­tu ke­vät te­kee tu­lo­aan. Au­rin­ko al­kaa pais­taa enem­män, läm­pö­ti­lat ko­ho­a­vat ja lu­men al­ta pal­jas­tuu joka päi­vä enem­män he­rää­vä luon­to. On ai­ka suun­na­ta va­loa koh­ti ja val­mis­tau­tua ke­sään. Ih­mi­set al­ka­vat enem­män viih­ty­mään ul­ko­na ja pi­hoil­la, kuo­pu­te­taan kuk­ka­penk­ke­jä ja suun­ni­tel­laan is­tu­tuk­sia. Pit­kän tal­ven jäl­keen pie­net­kin ke­vään mer­kit tuo­vat iloa ja an­ta­vat us­koa hil­jal­leen saa­pu­vas­ta ke­säs­tä. On sel­vit­ty jäl­leen yh­des­tä pi­me­än ajas­ta, pääs­ty luon­non he­rää­mi­sen ai­kaan. Sa­mal­la mie­li­kin he­rää jos­tain hor­rok­ses­ta, kyl­myy­des­tä koh­mei­set var­paat al­ka­vat su­la­maan ja “vi­lu­kis­sat” voi­vat vaih­taa vä­hän ohu­em­mat vil­la­su­kat jal­kaan­sa.

Päi­vän va­loi­sa ai­ka pi­te­nee, enää ei tar­vit­se tar­poa töi­hin pi­me­äs­sä men­nen tul­len, miet­tien pis­tää­kö jal­koi­hin­sa nas­toi­te­tut saap­paat vai­ko lu­mi­py­ryn kes­tä­vät top­pa­ken­gät. Koko tal­ven aal­toi­le­van tal­vi­sään jäl­keen ke­vääl­tä tuok­su­va as­falt­ti on to­del­la odo­tet­tu. Sii­nä mis­sä ai­na en­si­lu­mi tun­tuu eri­tyi­sel­tä ken­gän al­la, tun­tuu myös lu­men ja soh­jon al­ta pal­jas­tu­va as­falt­ti ihan yh­tä mah­ta­val­ta.

Yk­si ke­vään var­ma merk­ki on edel­leen jat­ku­va kel­lo­jen siir­to, vaik­ka sen lo­pet­ta­mi­ses­ta on pu­hut­tu jo vuo­sia. Kel­lo­jen siir­toa on ai­koi­naan pe­rus­tel­tu ener­gi­an­sääs­tön kan­nal­ta, mut­ta ny­ky­ään sil­lä ei juu­ri­kaan ole mer­ki­tys­tä. Ter­veys­hait­to­ja on vä­läy­tel­ty, näin “ryt­mi­nuk­ku­ja­na” ym­mär­rän sen hy­vin. Kel­lo­jen siir­to on siis his­to­ri­al­li­nen jään­ne, joka voi­tai­si ai­na­kin mi­nun puo­les­ta jo unoh­taa.

Ke­vää­seen kuu­luu myös ihan oma ää­ni­maa­il­ma, ää­net ker­to­vat sii­tä et­tä ke­sää koh­ti ol­laan me­nos­sa. Tun­tuu, et­tä ke­vät kuu­luu kaik­ki­al­la ja jo­ten­kin lin­tu­jen lau­luun kiin­nit­tää ihan eri ta­val­la huo­mi­o­ta. Lin­nut sir­kut­ta­vat ää­nek­kääs­ti toi­sil­leen, nii­den­kin rin­nat täyt­ty­vät ke­vääs­tä ja me­no­jal­kaa al­kaa vi­pat­ta­maan. Ke­vät aloit­taa lin­tu­jen pe­sän­ra­ken­nusp­ro­jek­tit ja nii­tä var­ten on saa­ta­va soi­di­nää­net kun­nol­la kuu­lu­viin. Lu­mien ja jäi­den su­la­mi­nen saa vauh­tia pu­ro­jen so­li­naan ja kos­kien kuo­hun­taan, unoh­ta­mat­ta räys­täil­tä tip­pu­vaa vet­tä. Luon­to on täyn­nä eri­lai­sia ke­väi­siä kon­sert­te­ja.

Ke­vät siis tu­lee - mut­ta myös me­nee. Niin se on ihan joka vuo­de­na­jan kans­sa. Koh­ta jo tus­kai­lem­me kuu­mien ke­sä­päi­vien hel­teis­tä tai päi­vit­te­lem­me jat­ku­via rank­ka­sa­tei­ta. Mi­kään ei ole niin var­maa kuin se, et­tä päi­vät hu­ris­ta­vat no­pe­as­ti eteen­päin, vuo­de­na­jas­ta huo­li­mat­ta. On vain py­syt­tä­vä vauh­dis­sa mu­ka­na.

Miia Vik­man