Kesä tulee, koulut loppuvat
Jos minun pitäisi nyt palata ajassa takaisin 20 vuotta ja päättää, mitä haluan tehdä isona, ei olisi harmainta aavistustakaan, mihin ryhtyisin. Päätös olisi nyt vaikeampi kuin silloin aikanaan.
Ehkä kiertäisin vähän maailmaa. Ehkä kiinnittäisin huomiota ammatinvalinnassa palkkaan ja työllistymiseen. Ehkä vain miettisin, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Vaihtoehtoja riittäisi.
Olen tyytyväinen, että nuorena en ajatellut kovin monimutkaisesti. Lähdin opiskelemaan metsätiedettä Joensuuhun, koska olin istunut kevätauringossa tuulenkaatotyömaalla ja todennut, että metsäala on minun juttuni. Yhtä timanttisia hetkiä ei sittemmin metsäalalla tullut vastaan, mutta se on toinen asia. Metsätieteellisen tiedekunnan ensimmäisellä luennolla tapasin myös tulevan vaimoni, mutta sekin on kokonaan toinen juttu.
Tänään meistä kumpikaan ei enää ole metsäalalla. Minä olen ruuantuottajana ja vaimoni opettajana. Nuorena tehty ratkaisu opiskella jotain ei ollutkaan tienviittana loppuelämäksi. Minun ei nuorena tarvinnut tietää, missä on loppuelämäni paikka, minkälaisin askelin ja kehitysloikkauksin sinne pääsisin.
Vai että kehitysloikkauksin. Sen ainakin olen oppinut, että olipa työ tai tehtävä millainen tahansa, jokaiseen työhön liittyy erityinen ammattitaidon vaatimus. Sen oppiminen vie aikaa. Oikoreittejä on valitettavan vähän. Pitää aloittaa, tehdä työnsä ahkerasti ja koko ajan oppia uutta.
Jos nyt antaisin itselleni ylioppilaskevään ohjeita, pitäisin tärkeimpänä, että ryhtyy johonkin: joko opiskelemaan, työntekoon tai tutustumaan maailmaan. Mitä ikinä tekisikin, pyrkisi näkemään, kuinka välttämätön osan sekin on yhteiskunnan ja elämän rakentamista. Kehottaisin tekemään suunnitelmia ja olemaan pitkäjänteinen, mutta samalla jättämään mahdollisuuden täydellisille suunnanmuutoksille. Niitä elämässä voi tulla vastaan.
Ehkä tärkeämpänä sittenkin: yrittää nauttia tästä päivästä, sillä muuta meillä ei ole. Huomisesta ei kannata murehtia, sillä jokaiselle päivälle on omat murheensa ja ilonsa.
Kaarlo Peltomaa