Jos mi­nun pi­täi­si nyt pa­la­ta ajas­sa ta­kai­sin 20 vuot­ta ja päät­tää, mitä ha­lu­an teh­dä iso­na, ei oli­si har­main­ta aa­vis­tus­ta­kaan, mi­hin ryh­tyi­sin. Pää­tös oli­si nyt vai­ke­am­pi kuin sil­loin ai­ka­naan.

Eh­kä kier­täi­sin vä­hän maa­il­maa. Eh­kä kiin­nit­täi­sin huo­mi­o­ta am­ma­tin­va­lin­nas­sa palk­kaan ja työl­lis­ty­mi­seen. Eh­kä vain miet­ti­sin, mitä oi­ke­as­ti ha­lu­ai­sin teh­dä. Vaih­to­eh­to­ja riit­täi­si.

Olen tyy­ty­väi­nen, et­tä nuo­re­na en aja­tel­lut ko­vin mo­ni­mut­kai­ses­ti. Läh­din opis­ke­le­maan met­sä­tie­det­tä Jo­en­suu­hun, kos­ka olin is­tu­nut ke­vä­tau­rin­gos­sa tuu­len­kaa­to­työ­maal­la ja to­den­nut, et­tä met­sä­a­la on mi­nun jut­tu­ni. Yh­tä ti­mant­ti­sia het­kiä ei sit­tem­min met­sä­a­lal­la tul­lut vas­taan, mut­ta se on toi­nen asia. Met­sä­tie­teel­li­sen tie­de­kun­nan en­sim­mäi­sel­lä lu­en­nol­la ta­pa­sin myös tu­le­van vai­mo­ni, mut­ta se­kin on ko­ko­naan toi­nen jut­tu.

Tä­nään meis­tä kum­pi­kaan ei enää ole met­sä­a­lal­la. Minä olen ruu­an­tuot­ta­ja­na ja vai­mo­ni opet­ta­ja­na. Nuo­re­na teh­ty rat­kai­su opis­kel­la jo­tain ei ol­lut­kaan tien­viit­ta­na lop­pu­e­lä­mäk­si. Mi­nun ei nuo­re­na tar­vin­nut tie­tää, mis­sä on lop­pu­e­lä­mä­ni paik­ka, min­kä­lai­sin as­ke­lin ja ke­hi­tys­loik­kauk­sin sin­ne pää­si­sin.

Vai et­tä ke­hi­tys­loik­kauk­sin. Sen ai­na­kin olen op­pi­nut, et­tä oli­pa työ tai teh­tä­vä mil­lai­nen ta­han­sa, jo­kai­seen työ­hön liit­tyy eri­tyi­nen am­mat­ti­tai­don vaa­ti­mus. Sen op­pi­mi­nen vie ai­kaa. Oi­ko­reit­te­jä on va­li­tet­ta­van vä­hän. Pi­tää aloit­taa, teh­dä työn­sä ah­ke­ras­ti ja koko ajan op­pia uut­ta.

Jos nyt an­tai­sin it­sel­le­ni yli­op­pi­las­ke­vään oh­jei­ta, pi­täi­sin tär­keim­pä­nä, et­tä ryh­tyy jo­hon­kin: joko opis­ke­le­maan, työn­te­koon tai tu­tus­tu­maan maa­il­maan. Mitä iki­nä te­ki­si­kin, pyr­ki­si nä­ke­mään, kuin­ka vält­tä­mä­tön osan se­kin on yh­teis­kun­nan ja elä­män ra­ken­ta­mis­ta. Ke­hot­tai­sin te­ke­mään suun­ni­tel­mia ja ole­maan pit­kä­jän­tei­nen, mut­ta sa­mal­la jät­tä­mään mah­dol­li­suu­den täy­del­li­sil­le suun­nan­muu­tok­sil­le. Nii­tä elä­mäs­sä voi tul­la vas­taan.

Eh­kä tär­ke­äm­pä­nä sit­ten­kin: yrit­tää naut­tia täs­tä päi­väs­tä, sil­lä muu­ta meil­lä ei ole. Huo­mi­ses­ta ei kan­na­ta mu­reh­tia, sil­lä jo­kai­sel­le päi­väl­le on omat mur­heen­sa ja ilon­sa.

Kaar­lo Pel­to­maa