Kat­se­len epä­us­koi­se­na etei­sen la­si­o­vea pit­kin va­lu­vaa mön­jää. Olen ha­ke­nut huo­no­voin­ti­sen lap­sen puol­ta tun­tia ai­kai­sem­min esi­kou­lus­ta ko­tiin. Nyt se huo­no olo on es­ka­loi­tu­nut pai­neel­la etei­sen lat­ti­al­le, sei­niin, oveen ja huo­ne­ka­luil­le. ”Teil­lä oli il­mei­ses­ti sis­kon­mak­ka­ra­keit­toa lou­naal­la”, ky­syn. Poi­ka nyök­kää sur­ke­a­na.

Kii­tos ko­ro­na­vuo­sien, ko­ti­va­ra­na kaa­pis­ta löy­tyy muo­vi­kä­si­nei­tä, hen­gi­tys­suo­jai­mia ja de­sin­fi­oin­ti­ai­nei­den ki­ma­ra. Eris­tän lap­sen ves­saan ja alan la­pi­oi­da etei­sen lat­ti­aa. Ra­kas­ta­ma­ni lau­ta­lat­tia väl­ji­ne ra­koi­neen ei tun­nu juu­ri nyt ko­vin­kaan ro­mant­ti­sel­ta. Poi­ka it­kee oven ta­ka­na ja kuu­len oman kyök­ki­mi­se­ni läpi ky­sy­myk­sen, ”Ok­sen­nat­ko si­nä­kin äi­ti?” Luo­jan kii­tos en. Lap­si toi­puu pa­ris­sa päi­väs­sä, minä tus­kin kos­kaan.

Olo­ni on kuin Ne­ol­la Mat­rix-elo­ku­vas­sa, kun tämä väis­te­lee luo­te­ja. In­toi­len töis­sä, kun en it­se saa­nut vat­sa­tau­tia. Vii­kon pääs­tä ku­mar­ran pos­lii­ni-is­tuin­ta ja hy­ti­sen 39-as­teen kuu­mees­sa. Et­tä sil­lä lail­la. Muu­ta­maa päi­vää myö­hem­min 2-vuo­ti­as pik­ku­sis­ko kuor­rut­taa pa­ri­sän­gyn pei­tot ja la­ka­nat mu­na­kok­ke­lil­la. Ja taas men­nään.

Kyl­py­am­me täyt­tyy noi­den viik­ko­jen ai­ka­na la­ka­na­pyy­kis­tä ja pyy­he­lii­nois­ta. Pes­tä­vää tu­lee no­pe­am­min kuin kone eh­tii ajaa 60-as­teen oh­jel­mia läpi. De­sin­fi­oin kyl­py­huo­net­ta Klo­ri­tel­la sii­hen tah­tiin, et­tä sau­ma­laas­ti al­kaa ku­lua. Juh­lim­me vä­lis­sä ys­tä­vän lap­sen rip­pi­juh­lia ja pe­laam­me ju­ni­o­ri­kiek­koa. Erään lep­poi­san lau­an­tain päät­teek­si, poi­ka va­lit­te­lee taas huo­noa oloa. Het­keä myö­hem­min, löy­dän it­se­ni ke­rää­mäs­tä hy­vin pu­res­kel­tu­ja Ki­vi­ky­län li­ha­pul­lia sen sa­mai­sen etei­sen lat­ti­al­ta. Löyh­kä on huu­maa­va. Vat­sa­tau­ti­rum­ban toi­nen kier­ros on al­ka­nut.

Vein tä­nään vii­mei­set la­ka­na­pyy­kit ulos ke­vä­tau­rin­koon kui­vu­maan. Ne tuok­sui­vat raik­kail­ta. Mie­lee­ni muis­tui tuo viik­ko­jen ta­kai­nen via do­lo­ro­sam­me. Muis­tin kat­so­nee­ni ves­saan lyy­his­ty­nyt­tä pien­tä poi­kaa­ni sil­miin ja sa­no­nee­ni ”Muis­ta kul­ta, et­tä paha olo me­nee kyl­lä ohi. Se ei jat­ku ikui­ses­ti.”

Nuuh­kin pyyk­ke­jä, ke­rä­tes­sä­ni nii­tä na­rul­ta ja mie­tin, et­tä oli­pa vii­sai­ta sa­no­ja. Kun­pa tiu­kan pai­kan tul­len muis­tai­sin ne myös it­se. Niil­le oli­si tar­vet­ta.

Vee­ra Fors­bac­ka